Historiaa ja höpinää

 

Ihan alku

Kaikki alkoi siitä kun kaksi kotiavustajaa tapasivat toisensa ruokatunnilla Anttilan lehtihyllyn kohdalla. Toinen kertoi ettei osaa laulaa ja toinen ettei osaa soittaa kitaraa, joten luonnollisesti päätettiin perustaa bändi. Siitä sitten illaksi hautausmaan kiviaidalle kiljukanisterin kanssa tekemään synkkiä biisejä. Kitaristi soitti vuorotelleen kitaraa ja bassoa ja laulaja lauloi. Vähitellen C kasetille kertyi innokasta materiaalia...

Basisti

Basistia haettiin pitkään lehti-ilmoituksella Rumbassa. Jännityksestä vavisten tavattiin koirien ulkoilutuslenkillä ja kun saatiin ne rämisevät C kasestit soimaan, jännitys laukesi ja rupesi naurattamaan ja tuli hyvä mieli. Riemulliset rämäpäät olivat löytäneet toisensa ja maailma oli avoinna aloitteleville naisille soittaa rokkia. Ihan keskenään, ilman että kukaan miespuolinen auttaa tai kommentoi mitään asiaankuuluvaa tai asiaankuulumatonta! Meille oli kovasti tärkeää tehdä asiat omalla tavallamme. Ja mielellään myös rikkoa niin monta musiikillista rokkipoliisisääntöä, kuin vain keksimme.

Rumpali

Rumpaliongelma kesti pitkään. Ensimmäinen halusi mieluummin soittaa koskettimia, joten lähti - ja samoin lähti soittokämppämmekin, joka oli hänen poikaystävänsä bändin. Sitten saatiin hakea sekä kämppää että rumpalia. Seuraava kämppä oli hylätty, syrjäinen puutalo peltojen keskellä kaukana ei-missään. Joka huoneessa treenasi joku bändi ja viimeiseksi tulleena saatiin keittiö. Keittiö oli niin pieni, ettei sinne mitään rumpalia olisi edes mahtunut - mutta sehän ei ollut ongelma, kun ei ollut sitä rumpaliakaan. Kylminä, pimeinä talvi-iltoina talossa tapahtui outoja asioita...

Lopulta rumpali löytyi, tai no hänkin oli itse asiassa toisen bändin basisti, mutta soitti meille rumpuja. Ensimmäisen keikan jälkeen tämä levoton sielu kirjoitti meille kauniin jäähyväiskirjeen, jossa pahoitteli ettei voi jäädä paikoilleen ja lähti! Hän toivoi, että löytäisimme jonkun muun rumpalin, ja niin mekin toivoimme, jo aikalailla epätoivoisesti....

Kun ketään ei löytynyt, kysyimme lopulta tutulta muijabändiltä, josko saisimme heidän rumpaliaan vaikka lainaan silloin tällöin treeneihin, ja hän tuli. Meillä oli heti hauskaa yhdessä! Niinpä hänestä tuli molempien (ja myöhemmin muutamien muidenkin bändien rumpali, Tiinalla oli kysyntää) ja treenejä ja keikkoja joutui sovittelemaan, mutta se oli sen arvoista, viimeinkin meillä oli pysyvä rumpali.

 

Viulisti

Vuonna 1994 laulaja keksi, että yhteen biisiin sopisi viulu, tietäisikö kukaan viulistia. No sellainen löytyi lähipiiristä, ja viulu kuulostikin ihan mukavalta siinä biisissä. Vähitellen keksittiin muihinkin biiseihin viuluja, taustalauluja, lehmänkelloja, diggeridoo, tasajalkahyppyjä, potkuja ja kohta oli kaikenlainen laulajan ja viulistin yhteinen kohkaaminen eturivissä keikoilla yksi tavaramerkkimme.

 

Äänimies

Vuonna 1995 onnistuimme saamaan äänimiehen, jolla kaiken kukkuraksi oli iso auto, johon koko porukka mahtui, kyky kokata käden käänteessä koko bändille ja tehdä kaikenlaisia it-ihmeitä bändimme hyväksi. Itse asiassa basistimme meni naimisiin hänen kanssaan! Vaimon mukana tuli koko bändi ja osaavainen mies kääri hihat ja rupesi hommiin! Onnenpotku koko bändille!

 

Ensimmäiset keikat

Bändi treenasi viikottain ja parin hervottoman treenikämppäbilekeikan jälkeen lähdettiin rohkeasti keikkailemaan muuallekin. Periaatteena oli että mokata saa, kyllä toiset sen paikkaa ja ellei paikkaa niin ainakin nauraa, joten siitä vaan menoksi. Keikoilla oli aina kivaa. Oltiin me aikamoinen perhe tai sisarusparvi, hyvässä ja pahassa, mutta enimmäkseen hyvässä. Vähitellen oppi tuntemaan toinen toisensa, toisen hyvät ja huonot tuulet, milloin piti olla hiljaa ja antaa toisen vaan olla ja milloin piti puhua. Asiat kuitenkin aina lopulta puhuttiin selväksi, ja jos riideltiin, osattiin pyytää anteeksi. Tunteita ja tunnelmia purettiin biiseihin. Joku toi biisin alun ja yhdessä alettiin luoda siitä omannäköistä. Jokainen lisäsi biisiin kappaleen omaa elämänkokemustaan. Treeneissä myös naurettiin paljon. Sinne tultiin päivän töistä ja touhuista väsyneinä ja lähdettiin niin täynnä energiaa, ettei uni tullut moneen tuntiin. Ennemmin tai myöhemmin kaikkea älytöntä, mitä keksittiin treenikämpällä kokeiltiin myös keikoilla. Päätettiin, että ei kertakaikkiaan olla turhantärkeitä itsestämme. Vaikka musiikkia yli kaiken rakastimmekin. Melkein joka keikan jälkeen joku tuli juttelemaan, ja kertoi pitävänsä musiikistamme, se nauratti, liikutti tai sai hyvälle tuulelle. Niin meidätkin!

Ensimmäiset levytykset

Ensimmäisiä äänityksiä tehtiin 1995 (PGM live) ,1999 (Hunting) ja vuonna 2000 (If you feel it). Suoraa sanottuna vasta vuoden 2000 luomusta kehtaa soittaa julkisesti - nolostumatta liikaa! Sitä aiemmat räminät herättävät meissä aivan hillitöntä naurua. Mutta toisaalta taidettiin me nauraa silloin niitä soittaessakin!

 

Ensimmäiset touhotukset

Kaikenlaista muutakin me keksittiin. Kerran päätettiin ruveta tekemaan omaa lehteä, joka oli tietysti- Play Girls Magazine-! No se jäi yhteen numeroon, jolle hihiteltiin pitkään.

Meillä oli nettisivuilla omat iskulauseetkin. Ne keksittiin kun kyllästyttiin erityisesti keikkapaikkojen kysymyksiin siitä millaisia me ollaan, kuka tekee meidän biisit, kuka soittaa meidän biisit (taustanauhalta?!) ja miltä me näytetään.

- PGM on just sitä mitä on!

- PGM soittaa ihan omaa musiikkia!

- PGM biisit syntyy yhdessä

- pGM on feministibändi, mutta ei me miehiä syödä!

- PGM on punkfunkrockvaihtoehtojotakin musiikkii!

- PGM on parhaimmillaan irtipäästettynä lavalla

- PGM tytöt on kauniita-rumia- lyhyitä-pitkiä- laihoja-lihavia- nuoria- vanhoja- ja ylpeitä siitä!!!

 

 2000-2005

Vuonna 2000 ja 2001 me järjestettimme kaksi suurta valtakunnallista naisrock-festivaalia, Muijarock'ia, Poriin. Kaikki alkoi siitä kun ihmeteltiin, missä kaikki muut rokkia soittavat naiset ovat. Ei uskottu lehtijuttuja, ettei niitä muka olisi. Ja löytyihän niitä, aivan ylenmäärin, festivaaleillemme mahtui mukaan vain murto-osa. Kerättiin kaikkien nimet kuitenkin nettiin Naisrockverkostoon jonka avulla tehtiin Muijarock-kiertuekeikkoja ympäri Suomea. Festivaalityö oli hurjaa ja hienoa ja hullunhauskaa, mutta niin poikki oltiin urakoiden jälkeen, että pyynnöistä huolimatta ei kahdelle festarille tullut jatkoa. Ja toisaalta alunperinkin oli tarkoitus tehdä erillistä naisten festivaalia vain tietoiskunomaisesti "Olemme olemassa!" ja sen jälkeen jatkaa samoissa festareissa miespuolisten bändien kanssa. Festarihommissa tehtiin yhteistötä mm Heiniksen kanssa ja oltiin mukana myös hänen järjestämässä Rokin korkeat korot kiertueella ja -kirjassa.

Muitakin pienempia festareita tehtiin, Kuperkeikkarokkia useana vuonna, syrjäytyneiden nuorten hyväksi ja Rock On festivaali Unicefin kautta perulaisten tyttöjen koulunkäyntiä tukemaan vuonna 2004. Porilaisten bändien vuotuisilla festareilla 2000 luvulla "Porin On the Rocks" tapahtumissa ollaan oltu mukana alusta asti, tosin vain soittamassa, ei järjestäjinä.

Vuosi 2002 oli kymmenvuotisjuhlamme. "Ten years! Think about it!" Kiertue oli nimetty yhden vanhimmistä biiseistämme mukaan. Tuolloin julkaisimme myös ensimmäisen "virallisen" CD:mme "Lousy Lies". Muijarockkiertueella tehty reissuvideo "If you feel it" valmistui myös tuolloin.

Vuonna 2005 bändimme koki suuren muutoksen ja jonkinlaisen kriisinkin kun kitaristimme ja toinen perustajajäsenemme muutti kaupungin humusta maaseudun rauhaan. 100 km treenimatka rämällä autolla jätti hänet milloin minkäkin jäisen mäkitien mutkaan ja yhteistyö bändin kanssa ei onnistunut. Niinpä usean välivaiheen jälkeen hän jäi pois bändistä. Mutta pysyy aina tärkeänä osana bändimme historiaa! Voi vain toivoa, että säilyisimme ikuisena ystävinä. Yhteinen aika oli niin tärkeää ja hienoa <3

 

 2006

Vuonna 2006 aloimme tekemään uutta CD:tä "Ghost". Rumpujen nauhoittamista lukuunottamatta se nauhoitettiin, miksattiin ja loppukäsiteltiin äänimiehemme toimesta kotioloissa (kokonaan avoimen lähtökoodin ohjelmalla hän tyytyväisenä toteaa). CD:llä mukana on myös Nakkilan Käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa tehty video "Ghost".

 

Levyllä ja muutamalla keikoillamme oli jonkin aikaa mukana nuori, lupaava kitaristinalku Jenni, joka oli siihen aikaan nykyisen kitaristimme Jussin oppilaita. Nykyinen kitaristimme Jussi aloitti uuden aikakauden bändimme historiassa. Olimme siirtyneet naisbändistä ns tavallisten bändien kategoriaan. Varmaankin kävi niin, että jokainen meistä huomasi, että aivan hyvin voimme olla omia, feministisiä itseämme ihan siitä riippumatta kenen kanssa soitamme. Jussihan oli sitäpaitsi jokaiselle meistä tuttu monista muista yhteisistä bändeistä ja projekteista joita olimme usean vuoden ajan yhdessä tehneet. Aluksi Jussi oli mukana silloin tällöin keikoilla ja kun sulautui hyvin porukkaamme, lopulta pyysimme häntä pysyvästi mukaan. Ja hän, urhoollisena miehenä, suostui.

 2007-2012

Vuosi 2007 eli 15 vuotisjuhlavuotemme ja ennenkuin huomasimmekaan olemme 20 v juhlavuodessa. Ja se on paljon se. .Uusia biisejä syntyy koko ajan sellaista tahtia, että hyvä kun sovittaa ehdimme entiset. Bändi on aktiivinen ja parempi kuin koskaan ennen. Onneksi emme ole kuitenkaan vakavoituneet. Tervetuloa vaan keikoille toteamaan se!

 

 2012-2018

Vuonna 2018 vietämme 25 vuotis juhlavuotta. Jos tarkkaan lasketaan tämä saattaa olla jo 26 vuosi, mutta ei olla niin tarkkoja. Muistaakseni julistimme 25 vuotisjuhlaa jo silloin kun vuosia oli mennyt vasta 23. Joten tällaisen basisitblondin logiikalla 25 vuotis juhla on ihan hyvä viettää nyt. Aika on mennyt nopeasti. Oikein pitää miettiä mitä muutoksia tai uutta on tullut. Ainakin paljon uusia biisejä ja uusi cd vuonna 2012. Alkaisi olla jälleen uuden levyn aika, niin paljon on uusia biisejä tullut. Kitaristimme Jussi on tehnyt paljon fantasiakuvia bändistä, se on uutta ja hienoo. Äänimiehemme Petri siirtyi pelkästään kuskin, roudarin, kuvaajan rooliin pahenevan tinnituksen estettyä miksaamisen. Onneksi hän on kaikessa muussa edelleen mukana :) 

Pitkä yhteinen historia näkyy soitossa, ja se on tosi hieno tunne. Tietää toisen rumpukapulan asennossta, käden heilautuksesta mitä on tulossa ja yhdessä soittaessa siirtyy johonkin toiseen ulottuvaisuuteen jossa kädet vaan liikkuu ja mieli rentoutuu ja elää musiikissa sisällä. Keikkoja on ollut mukavassa tahdissa, sopivasti, mutta ei liikaa. Jokaisella on muitakin bändejä tai aktiviteetteja, työ tai vapaaehtoistyötä säännöllisesti ja muutakin elämää. Se tuo myös tähän bändiin uutta ja on kaikin puolin hyvä asia.

Tästä on hyvä jatkaa! Nähdään keikoilla!

 

 

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

HÖPINÄÄ VARHAISVUOSILTA:

 

2007

PGM haastattelee itseään:

No niin tässä perinteinen PGM haastattelu kun edellisestä on kulunut jo kahdeksan vuotta. Eli me kysymme mitä vaan ja vastaamme mitä vaan. (Käytännössä Tuikku on netistä katsellut aiempaa haastattelua ja kirjoittanut pikaisesti kysymykset ylös, kysyäkseen ne uudelleen ja noin ikäänkuin verratakseen tieteellisesti miten bändin jäsenten älykkyys ja musikaalisuus on kehittynyt kahdeksassa vuodessa...)


 

1.Mikä PGM:ssä on niin ihmeellistä ja erilaista kuin muissa bändeissä?

Petri (äänimies, jolta kylläkään kukaan ei kysynyt mitään, mutta joka lojuu kyllästyneenä sohvalla ja odottaa että pääsisi jo basistivaimon kanssa kotiin, vastaa heti happamena) - No se, että bändi haastattelee itse itseään.

Jane - Sairaskertomus.

Jane - Sairas huumori.

Jussi- Ehkä haju...

Tiina - (kokoilee rumpuja)

Tuikku - (ei tässä vaiheessa vielä älyä, että itsekin pitäisi vastata jotain, basisti, you know...)

2. Miksi PGM on niin meluisa ja muutenkin kummallinen?

Jussi- Jäsenten syy.

Muut - (nyökyttelee)

3. Mitä haluaisitte sanoa pienille tytöille jotka haaveilevat bändistä?

Jane - Antaa palaa!

Tuikku- Siitä vaan!

Jussi - Totannoinnii ans mää keksin..... No ei siinä mitään!

4. No mitä haluaisitte sanoa isoille pojille?

Jane - Koettakaa tulla perässä!

Tuikku- Tämä tuli niin äkkiä....

Tiina - (pakkaa rumpupalikoita)

5. No mitä ette halua sanoa?

Petri- (aivan kyllästyneenä, myös kysymysten laatuun)- Ei kai sitä voi kertoa.

Tuikku- Miksei?

Jane -Kun sitä ei kukaan halua kuulla?.

Petri- No jos jotain ei halua sanoa, sitä ei halua sanoa!

Jussi- Vaikka että sul o vetskari auki, tai...

6. Mistä olet saanut saanut musiikillista inspiraatiota viime aikoina?

Jussi - No Mozart on vaikuttanut!

Tiina - (herää rumpupalikkaprojektistaan)- Mezart!!!

Tuikku- ???

Tiina - Metallica tietty!

Jane - Totanoinnii paskalannan luominen on inspiroinut kovasti! (Hevosnaisia, you know!)

Tuikku- No mikä se nyt olikaan, siinä levyllä jonka ostin sulle jä äänitin itselleni (rikosrikospolisiipalokuntapaikalle!) siis se Les Claypool on aivan mieletön.

7. (Tuikku rypistelee epätoivoisena muistiinpano paperiaan ja katsoo epätoivoista, väsyneen kyllästynyttä miestään)

Tuikku: No totanoi hei seuraavasta kysymyksestä en kyllä saa sitte mitään selvää....

Jane - No sitte ei saa selvää vastauksestaan....

8. Mitäs se merkitsee että PGM on ollut 15 vuotta yhdessä?

Tiina - Avioiliittoa!

Jane - Love and marriage!

Jussi- No mulle pitkä soittoura merkitsee sitä, että musta ei sitte tullutkaan sitä sähköasentajaa!

9. JUSSILLE ERITYISKYSYMYS: MILTÄ TUNTUI TULLA MUIJABÄNDIIN?

Jussi - Kiitos kysymästä, oikein..... kiitos kysymästä... (miettii kuumeisesti)! Valaisenpa asiaa pienellä tositarinalla. Olin lähdössä antamaltani kitaratunnilta teidän kanssa keikalle ja kerroin sen erään oppilaani äidille. Johon hän tiivisti "Eipä siistiä!"

Tuikku: Kiitoksia haastattelusta kaikille, oikeat vastaukset näette netistä!

Te olette hyviä!!!

 

1999

PGM haastattelee itseään:


 

Nonnii! Tässä on bändimme ensimmäinen haastattelu tyylillä : me kysymme mitä vaan ja vastaamme mitä vaan jos vastaamme! Juhlimme kahdeksaa vuotta kimpassa!


 

1. Mikäs siinä Play Girls Magazinessä nyt niin erityistä on?

Jane ja Sany: Hurja joukko!

Tuikku: Mieletön juttu, kaikki erilaiset elämänkokemukset ja musiikkimieltymykset sekoittuu = hulluutta ja terapiaa siihen samaan aikaan!

Tiina: Hyvä henki kaikessa mitä tehdään!

Karo: Ei se ole vain bändi, vaan elämänasenne!


 

2. Miksi PGM on niin kovaääninen ja vinksahtanut?

Jane ja Sany: Hulluus ja huumori kolahtavat kovalla kolinalla yhteen!

Tuikku: Siis miten niin kovaääninen, mehän ollaan herkkiä ja hempeitä...

Tiina: Tää on vaan rokkii!


 

3. Mitä haluaisitte sanoa pienille tytöille, jotka haaveilee bändistä?

Jane ja Sany: Jos on nälkä, pitää syödä!

Muut: ???
Tuikku: Hey little girl/ with your dreams so wild/ wake up now/ hey, now is your time/ to stand up straight have your dreams come true/ this is your life, this is happening to you...("Hey little girl" T.Asikainen/PGM 1995)
Karo: Feminismi rules!

 

4. Entä mitä haluatte sanoa isoille pojille?

Jane and Sany: Että täältä me tullaan...
Tuikku:...ja purraan...
Karo: ...ja soitetaan rokkii ...HAHAAA!
Tiina: Siis mitä sano? Kenelle? Jos mä ny vaan lyön vähän basaria sopiiko....

 

5. No mitä ETTE halua sano?

Jane and Sany: painoa, kengännumeroa, tuloja, menoja (ulos iltaisin), minne rahat menevät, tai me
Jane:...puhumattakaan veroista...
Sany:...puhumattakaan mun nimestä (et kai vaan puhunut mun nimestä???)
Tuikku: ...puhumattakaan paras...
Karo: Hei tota, mä haluan kertoa kaiken koko maailmalle. Mä olen julkinen eläin!
Tiina: Minä en!
Muut: Oho Tiina lopetti sen basarin paukuttelun!


 

6. Kuka on inspiroinut teitä eniten?

Jane: Tina Turner, L7, Black Sabbath, Boycott.
Sany: Boycott'n tyypit, erityisesti Tommi Läntinen merkitsi meille Janen kanssa tosi paljon siinä vaiheessa kuin aloiteltiin bändiä.
Tuikku: Jimi Hendrix, Janis Joplin, Skunk Anansie, Red Hot Chili Peppers, L7
Karo: RHCP, Skunk Anansie, Jean-Luc Ponty, Didier Lockwood.
Tiina: (Hei TIINAAAA mihin se muija taas katosi?)


 

7. Millainen musiikkitausta teillä on?

Kaikki: Suurimmalla osalla meistä on jotain musiikkiopintoja, koulusta, kesäleireiltä, kuoroista tai soittotunneilta. Tuikku ja erityisesti Karo soittavat useita instrumentteja. Karo opiskelee Pop jazz konservatoriossa viuluopettajan tutkinto tavoitteinaan.

8. Mitä merkitsee se, että olette pysyneet jo 7 vuotta yhdessä?

Tuikku: Me ollaan vähän niinkuin perhe. Se kuuluu soitostakin. Vihataan ja rakastetaan toisiamme kuin sisaret. No enimmäkseen rakastetaan! Ollaan koettu niin paljon yhdessä, vaikeitakin asioita; sydänsuruja, opiskeluongelmia, työtä joko liikaa/liian vähän, rahaa aina liian vähän, terveyskin usein vaakalaudalla. Mutta on sitten ollut niitä riemullisiakin hetkiä, hervottomia naurukohtaustreenejä ja omaperäisiä ja kummallisesti läpivietyjä sisääntuloja keikoilla, rieh



 

 

suomi

Stay connected